Kuten kaikki tarinat alkavat, niin tämäkin tarina alkaa sanoilla:
Olipa kerran kaunis kesäinen päivä vuonna 1989. Olin silloin pojankloppi ja samanikäisen serkkuni mökillä. Kesäistä hellettä oli jatkunut kolme viikkoa putkeen. Kävimme lähes päivittäin sekä heittelemässä että vetouistelua harrastamassa, mutta saaliit olivat todella huonoja helteestä johtuen. Välineinä meillä oli silloin umpikelat ja halvat sellaiset, mutta toimivat. Saimme kyseisen viikon aikana ehkäpä kerran päivässä jonkun hauen. Vietimme kyllä paljon uiden ja sukellellen aikaa, joten kalastamiseen käytimme päivittäin vain muutaman tunnin aikaa.
Hellekausi päättyi, kuten monet hellekaudet päättyvät eli ukkoseen. Kova ukonilma iski heti aamusta ja meni iltaan mennessä ohi, jolloin ilma taas selkeni ja aurinko alkoi paistamaan. Ampaisimme järvelle alkuillasta uistelemaan. Laitoin 15cm Nilsun vetoon makrillivärissä, jossa oli mustat raidat. Serkkuni uistinta en enää muista. Serkkuni oli airoissa ja minä nautiskelin veneen perässä vapa kädessä.
Kyseinen järvi on pieni Hämäläinen järvi, jonka pinta-ala on pieni 500m x 500m ja tästä syystä sillä ei saa ajaa moottorilla. Järven syvin kohta on noin 15m. Kyseiseltä järveltä pääsee kahdelle muulle yhtä pienelle järvelle hyvin pienellä vaivalla lyhyitä jokia pitkin.
Noin puoli tuntia rannasta lähdön jälkeen vapani taipui kaarelle ja olin aivan varma, että nyt jäi pohjaan kiinni, kun räikkä alkoi umpikelassa huutamaan. Serkkuni ei saanut heti pysäytettyä venettä ja huomasin samalla, ettei se missään pohjassa ole kiinni, vaan sieltä tulee joku tukki veneen mukana. Aloin umpparillani hilaamaan tätä tukkia lähemmäksi venettä, jotta sen saisi irroitettua ja pelastettua arvokas Nilsu. Vasta noin 10m ennen venettä tukki heräsi eloon ja veden pinnassa kävi molahdus. Sitten tulikin meihin pojankloppeihin vauhtia... Kumpaisenkaan mieleen ei edes tullut, että se voisi olla kala. Serkkuni kelasi oman uistimensa pikavauhtia ylös. Sen jälkeen hän alkoi soutamaan kauemmaksi niemenkärjestä ja rannasta selälle päin. Päätimme hilata haukea hieman keskemmälle, jotta ei olisi vaaraa ajautua tiimellyksessä rantaan. Sen jälkeen aloimme väsyttämään haukea. Tuollaisilla umpparivehkeillä kalan väsyttäminen kesti hetken aikaa. Serkullani oli omasta takaa pieni haavi, johon haaki ei olisi millään mahtunut. Onneksi sattumalta mukaan oli tullut myös nostokoukku. Sain hauen ensimmäistä kertaa veneen lähelle.
Nostokoukkutilanteesta muistan elävästi pelänneni, ettei serkkuni saa nostokoukulla kaapattua haukea veneeseen, vaan raapaisee haukea ja hauki ponkaisee karkuun. Serkkuni ei ollut siihen aikaan kovinkaan kokenut nostokoukkumies (olikohan käyttänyt sitä kertaakaan aiemmin - en muista). Sydän pämppäsi kuitenkin tuhatta ja sataa. Voitonriemuisena serkkuni sai ensiyrittämällä hauen kaapattua leuan alta veneen puolelle.
Hauki tietenkin sai siitä sydärin ja pelkoni oli, että hauki pomppaa kapeasta ja pienestä soutuveneestä takaisin järven puolelle. Tästä syystä hyökkäsin hauen päälle hajareisin ja pidin niskan takaa kaksin käsin kiinni. Serkkuni yrittin napauttaa melalla haukea, mutta se ei ollut siitä moksiksikaan. Sen jälkeen ajateltiin, että jos katkaisisi puukolla niskan kohdalta selkärangan. Noh, serkku yritti moralla tehdä reikää selkärankaan, mutta ei siitäkään tahtonut tulla mitään. Puukko taisi jossain vaiheessa jopa jäädä hauen niskaan kiinni, mutta lähti kuitenkin irti. Päätettiin yhteistuumin, että minä istun hauen päällä ja serkku soutaa rantaan hakemaan enostani apua krokotiilin taltuttamiseen.
Rantaan päästyäni serkkuni kävi hakemassa enoni (ja taisi käydä samalla kaappaamassa kirveen läheisestä liiteristä). Enollani ja tädilläni oli naurussa pitämistä, kun meikäläinnen on polvillaan hajareisin hauen päällä ja pidin hauen niskasta kiinni. Enoni tuli ja kalautti hauelta hengen pois. Tämän jälkeen punnittiin hauki, joka oli 5,2kg painava ja 93cm pitkä. Vatsa oli helteen vuoksi aivan tyhjillään ja se todentui myöhemmin kalaa peratessa. Huomasimme rannassa myös, että tämä teleskooppinostokoukku vääntyi tiimellyksessä, mutta se saatiin oiottua suoraksi.
Koska tuo oli ensimmäinen isompi hauki serkusten elämässä aloimme metsästämään kameraa, jota mökiltä ei löytynyt. Siihen aikaan pappani asui toisen enoni luona muutaman kilometrin päässä ja ajateltiin, että siellä varmasti on kamera. Menimme sinne autolla hauki paljussa auton peräkontissa. Valitettavasti pappani luota ei löytynyt kameraa, joten jouduimme matkustamaan noin 20km lisää serkkuni kotiin, josta kamera vihdoin löytyi. Tuo oli muuten viimeinen isompi kala, jonka pappani näki elämänsä aikana, hän nukkui pois muutamaa kuukautta myöhemmin.
Räpsimme hauesta ja saajamiehistä kymmenkunta kuvaa. Tuo hauki oli meille molemmille ensimmäinen isompi hauki ja tästä syystä asia oli ikuistettava. Itselleni on tuosta ensimmäisestä vitosesta yksi kuva. Siinä kuvassa on pieni mies ja "iso" kala. Housujen etumus on märkä, josta joku vääräleuka on sanonut, että tuli pissat miehellä housuun kalan saamisen johdosta. Todellisuudessa se on muisto kalan päällä hajareisin olemisesta, mutta kiusa se pienikin kiusa on. Kuvaa en muuten tule ikinä julkaisemaan, vaikka kuinka pyytäisitte sitä

Tuo hauki on jostain syystä pinttynyt mieleeni yhtenä hienona muistona kalastusreissuilta - etenkin, kun se on ensimmäinen isompi kala vapavälinein saatuna.
Ps. Tuo umpikela, jolla hauen sain lensi samaisen järven pohjaan toisen kalastusreissun yhteydessä. Olimme heittelemässä vieheitä ja ilmeisesti umppariin tuli joku "oikosulku", jonka seurauksena heiton yhteydessä siima ei päässyt kelalta purkautumaan. Heitin hieman painavammalla kuvalla. Koska kela oli yhtä huono kuin vapakin, niin vavan kahva jäi käteeni ja muu vapa+umppariyhdistelmä lensi kaaressa järveen. Emme saaneet tuota kelaa ja vapaa enää naarattua ylös, vaikka vettä oli vain neljä-viisi metriä. Sitä yritettiin myös sukeltelemalla etsiä tuloksetta. Tuokin on hauska muisto tuosta kelasta ja vavasta
